DS

Ruohonjuuri on pitkään ollut yksi lempi kaupoistani. Liikkeeseen astuessa on kuin lapsi karkkikaupassa, niin paljon kaikkea ihanaa mitä tekis mieli ostaa. Ruokapuolelta tulikin hankittua paljon superfoodeja ja rohkeammin kokeiltua uusia tuotteita. Olen haaveillut siirtyväni luonnonkosmetiikkaan jo kauan, mutta en ole uskaltanut ostaa niitä, sillä onhan ne hinnaltaan kalliimpia ja mun iho on niin ongelmainen, että pelottanut jos jääkin purkit käyttämättä. Vaikka järjellä kun ajattelee niin onhan luonnonkosmetiikka iholle paljon parempaa kuin normi kaupan kemikaalimyrkyt. Juhannusaamuna klo 7 herään viesti ääneen. Viestissä luki että "hae meille töihin". Muistin kuinka olin siitä useaan kertaa haaveillut, mutta  elämäntilanne ei antanut myöten. Äkkiä istuinkin toimistolla allekirjoittamassa työsopimusta. Ensimmäinen työpäivä jännitti ihan sikana. Aloitin Hakaniemen myymälässä ja heti ensi hetkestä tuli sellainen olo kuin kotiin olisi tullut. Hyllyjen välejä kulkiessa tajusin k

No niin jakso on nyt nähty ja voi helv...että sitä osaa olla kriittinen itsensä suhteen. Katsoin sen yksin kotona, mutta langan päässä oli ystäviä antamassa rehellistä palautetta. Nää palautteet ei kyllä kohdannut yhtään omiin fiiliksiin. Nää ohjelmat sun muut kuvaukset on aina hauskoja siinä mielessä, että paljon niissä aina kuvataan ja se miten ne leikataan ja näytetään ulos, voi katsojat saada ihan eri käsityksen tapahtumista/ihmisistä. Sain äidiltäni kommentin, että hihittelin. Nojoo, harvoin osaan olla vakava, enkä omaa sellasia näyttelijän taitoja, että voisin vetää jotain roolia tossa ja miksi edes vetäisin. Palataan vielä kuvauspäivän tunnelmiin.. Siinä me seistiin 10 mimmiä rivissä ja odotettiin ketkä viisi meistä pääsee näkee miehen. Kun juontaja alkoi kuivailemaan suudelmaa sanoilla rauhallinen ja aistikas, tiesin heti että tarkoittaa mua. Olen meinaan saanut samanlaista palautetta aikaisemminkin suudelmistani, varsinkin miehiltä kenen kanssa se on toiminut. Takahuoneessa

Joo-o, tällaiseen ohjelmaan tuli sitten osallistuttua. Jakson on voinut katsoa ruutu + jo,  mutta tulee siis tv:stä ylihuomenna neloselta klo 22. Miksi mä sitten lähdin mukaan? Rehellisesti, sillä hetkellä kun olen sen hakemuksen täyttänyt niin mua v*tutti kaikki miehet. Anteeks, korjaan vähän..miehet ketä tapailin. Kaipasin pirististystä ja kelasin että toi on kyllä niin ainutlaatuinen kokemus, ei telkkariin pääsy vaan suudella silmät sidottuna tuntematonta ihmistä että pakko kattoo tää kortti. Klik, meili lähetty..sinne nyt meni :).  Sain pian vastauksen, jossa he pyysivät vähän lisätietoja kuten, tulisi kertoa millainen olen ja millainen on unelmien kumppani. Arvaa vaa jaksoinko kirjoittaa sitä. Äh, antaa olla. Aikaa kului ja olin saanut viel pahemman draaman aikaseks yhden tyypin kanssa. Tästä sain sen verran potkua et rustasin kyselyn, vaikka inhoon täytellä tollasia. Unelma kumppanin silmien väri..ei paljoo värejä katella jos joku jalat alta vie ;). Kuvauspäivänä heräsin aikasi

Herään auringonvaloon joka puskee keittiön ikkunasta. Sunnuntaiaamu..uudessa kodissa. Mun pitäis olla olla onneni kukkoloilla. Katson kun vesi alkaa kiehuu kattilassa ja purskahdan itkuun. Pelästyn. Mikä mua vaivaa? Alan epätoivoisesti etsii syitä olooni, enkä keksi mitään yksittäistä järkevää syytä. Kun olen iloinen ja onnellinen, niin harvemmin silloin pysähdyn miettii syitä olooni. Miksi alakuloisuuden nostaessa päätään on heti löydettävä syy siihen? Miksen anna itseni vaan tuntea nyt näin? Tiedän tämän olevan hetkellistä. En jää peiton alle mörköilemään vaan mieleni tekee silti lähteä ulos treenaamaan ja tapaamaan läheisiäni, vaikka en niistä samanlaista mielihyvää saakkaan.  "Alakuloisuudella tarkoitetaan mielialan laskua. Alakuloisuuden tunne on osa terveen ihmisen normaalia tunteiden kirjoa. Alakuloisuus on luonnollinen reaktio elämänmuutoksiin. Negatiivisia ajatuksia ja tunteita ei tarvitse pelätä. Jos tällaisia tunteita yrittää välttää, ahdistus ja levottomuus voivat p

Alkaa olee aikalailla vuosi täynnä sinkkuelämää. Kun parisuhteissa juhlitaan suhteen vuosipäiviä, niin mielestäni voisi ihan hyvin myös juhlia sinkku -vuosipäiviä. Tää on meinaan ollut niin tapahtumarikas vuosi, että vois luulla helposti pidemmäksikin ajaksi. Mietin kaikkia niitä tyyppejä ketä olen tavannut. Miten mielenkiintoisia elämäntarinoita ja jänniä persoonia. Nykyaikana on todella helppo tutustuu uusiin ihmisiin, kiitos tinderin ja muiden somekanavien. Luulin ettei mulla ole sitä kuuluisaa listaa millasen miehen haluan, mutta jotenkin niitä ominaisuuksia onkin alkanat kertymään listalle vaikka en hakemalla hae parisuhdetta tai miestä. 3 avoliittoa takana, jotka kaikki ollut ns. salamarakkauksia. Muutaman kuukauden jälkeen muutettu yhteen. Nyt en enää tekis niin, enkä voisikaan ihan noiden lapsien takia. Yritän pitää järjen päässä..Mutta.. Oon edelleen todella tunne ihminen ja jos joku tyyppi kolahtaa niin ei tota listaa enää muistakkaan. Vuoden aikana olen ihastunut kerran, s

Mun pää on kuin muurahaispesä. Ajatuksia vilisee miljoonia ja tuntuu ettei mistään saa kii. Mulla on tällä hetkellä todella paha motivaatio ongelma kaiken suhteen. Tää on jotain kriiseilyä selvästi tosta reissusta vielä plus siihen päälle kaikki muut jutut. Koen hetkittäisiä onnellisuuden puuskia ja onhan tää mun arki ihan jees, mutta se sama palo mikä oli ennen matkaa on poissa ja mitä enemmän sitä ajattelen sitä enemmän ahistun. Mun on pitäny kirjoittaa vaikka mistä ja oonki saanu hyvää tekstii päässäni aikaseks lenkille lähtiessä. Kuinka ollakkaan hetken päästä juoksu ja musiikki on tehny tehtävänsä ja pää on tyhjä. Mulle tosi tärkeä ihminen joutu n. 3 vkoa sitten sairaalaan. Mulle soitettiin kun makasin hirveessä darrassa himassa. Miten hiton ahdistavaa, tuntu etten saa henkeä. Kävin katsomassa lähes joka päivä häntä siellä. Mikä taistelu itsensä kanssa, meinaan inhoon sairaaloita ja en halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että tää ihminen on todella kipeä. Pelkään, että menetän häne

Joo, ei kyl nyt mee hommat ihan niin kuin mietin kesän alussa. Mut tätä tää elämän on, asioita tapahtuu ja sit pistetään uudet tavoitteet pystyyn. Tosiaan menin sitten mukavassa hiprakassa viime viikonloppuna Ilosaaressa ottaa yhden random miehen kaa leikkimielistä matsia. Juteltiin thaiboxingista ja yhtäkkiä aletaan sparraamaan. Mun oikee jalka sai sen verta voimakkaan tällin että en pystynyt kävelee ja ilta meni ensiavussa. Jalka on siis edelleen kipeä, eikä mitään toivoo että pääsis treenaamaan. Onneks ei sentään murtunut. Tekevälle sattuu, ei siin mitään mutta koht alan paisuu ku pullataikina näillä syömisillä jos liikkuu en ala päästä. Se o kyl kumma juttu että heti ku syön vähä jotain roskaa niin himo jää päälle. Jos treenais niin ei sitä haluu pilaa fressiä oloa millään shitillä ruualla. Peukut pystyyn että jalka tokenis kohta kun toi treenipäivä-tapahtumakin Narinkkatorilla lähestyy uhkaavasti. Mähän niin uhosin että 3tonnia paukkuu cooperis. Öhöm, eipä taida, kun kesän juoksuk

2 viikkoa sitten palasin Suomeen. Ahdisti jo Dameis kun vaihdettiin konetta mut tääl iski ihan järkky kultturishokki. En tiennyt miten päin olisin. Olin ihan pihalla ja pitkä matkustaminen myös väsytti. Katoin porukkaa tääl ja mietin että ei hitto miten ankee meno. Läheisten puhuessa mulle, en tajunnut mitään, pää oli ihan tyhjä. Tuntu kuin olisin ollut pelkkä kuori, typötyhjä sisältä. Paljon ihmisiä, kenelle olin luvannut aikaani. En vaa saanut itestäni irti että ois kiinnostanut nähä tai ees vastaa viesteihin. Tuntu että sydän itkee verta, enkä saa henkeä. 2 yötä ehin olla Stadis ku lähin RMJ:n duunii. Mietin miten jaksan täs olos, mut se menikin tosi iisisti. Ihmisiä joka puolella ja meteliä. Tuli jotenki turvallinen ja kotoisa olo, ihan ku Bangkokis. Takas stadii ja ahistus iski päälle. Treenaaminenki tuntu tosi oudolta. Sain kuulla haukut läheiseltä ihmiseltä kuinka oon huono äiti ja ihminen. Mietin, miks mä oon tääl ku ei tunnu hyvältä. Negatiivista energiaa niin paljon ilmassa.

Ihana Thaimaan reissu kolkuttelee uhkaavasti ovella, mutta tiedättekö mitä? -Just tällä hetkellä mua ei huvittais yhtään lähtee sinne. Ostin lennot joskus maaliskuussa, ois pitäny mennä heti sillo. Tällä hetkellä tapahtuu niin paljon kaikkea siistiä, että kuukausi tuntuu maailman lopulta olla pois täältä. Frendi naurokin tossa, että oon varmaa ainoo ihminen joka harmittelee kuukauden lomaa Thaimaassa. Yleensä ootan ihan innolla reissuja. Pari vuotta sitten ku oltiin lähössä Thaikkuihin niin tehtii oikein sellanen kalenteri, että kuinka monta yötä jäljellä. Joka aamu ruksattiin 1 ruutu yli, oiskohan siinä ollu about 60 ruutua alunperin, että toista kuukautta sitä matkaa odotettiin innoissaan. Nyt harmittaa etten pääse vetää meiän kesätreenejä. Multa jää väliin myös treenipäiväjengin yhteistreenit sekä kaikki kiva tekeminen mitä ollaan suunniteltu tekevämme yhdessä. Missaan amk:n pääsykokeet ja parit mainosfilmi kuvaukset, missä toisessa ois ollu aika huikee korvaus. Oon aikasemminki j

Hain mukaan treenipäiväjengiin, sillä kaipasin porukkaa jonka kanssa treenata aktiivisesti yhdessä. Mulla ei ollut oikeestaan muuta hajua jutusta kuin että treenataan yhdessä ja elokuussa on iso tapahtuma Kampissa. Soitto tuli ja olin yksi 20:stä joka oli valittu jengiin mukaan. Taisin kiljahtaa keskellä Kamppia.  Pian selvisi mitä kaikkea juttuun liittyy. Ekaksi meille tehtiin kuntotestit. Viime kesänä tuli juostua cooperi niin en osannut panikoida sitä. Juoksin sen matkan verran mitä odotinkin juoksevani. Olin suht tyytyväinen kuntotestin kaikkiin tuloksiin, mutta aina on parantamisen varaa, varsinkin juoksu on se missä pystyisin parantamaan tulosta huomattavasti. Jokainen jengiläinen tapaa Fressin pt:n kaksi kertaa, jonka kanssa käydään läpi omia tavotteita ja sen pohjalta pt tekee yksilöllisen treeniohjelman. Myös ruokavalioon saa vinkkejä. Koko porukka treenaa yhdessä n. pari kertaa kuussa. 4 kuukauden matka huipentuu treenipäivä tapahtumaan, joka pidetään 27.8 Kampissa, Narinkka

Eilen toteutui yksi yhteinen unelma ystäväni Marian kanssa. Unelma syntyi jo talvella. Jotenkin oli tarkoitettu että se muhii aikansa, sillä aina kun yritimme suunnitella juttua, ei päästy puusta pidemmälle ja idea jäi ihan levälleen. Sitä lykättiin myös senkin takia, että mulla oli kisat tulossa ja Marialla häämatka. Jokin aika sitten hengailimme vaan ja yhtäkkiä huomasimme että olimme lähes vahingossa  lyöneet  homman lukkoon. Olo oli helpottunut, mutta samalla jännitti kun tajus että me oikeesti nyt toteutetaan tää.  Touko-elokuun ajan ohjaamme kerran viikossa ulkotreenejä, johon jokainen kuntoilija on tervetullut. Treenit maksavat 5€/kerta, eikä niihin tarvitse ennakkoilmoittautua. Treenien paikka vaihtelee aina treenin mukaan, luvassa on porrastreeniä, mäkispurtteja ja kunhan toi vesi lämpenee hiukan niin biitsi-uinti treenejä. Vaikka tykätään treenaa kovaa, niin treenit sopii myös hyvin aloittelijoille. Jokainen tekee sen hetkisen oman kunnon mukaan. Ryhmässä tulee kuitenkin yle

Istuin sunnuntai illalla sporassa joskus 11 aikaa matkalla kotiin. Takana täysi työpäivä Tuurissa ja monen tunnin ajomatka stadiin. Ulkona oli pimeetä ja satoi vettä kaatamalla. Tuijotin ulos sporan ikkunasta ja näin aurinkoa ja valoa. Ihan kuin olisi ollut helteinen kesäpäivä, ihmiset verhoutuneet kirkkaisiin vaatteisiin ja  kasvoillaan leveä hymy. Jos mun elämä ois elokuvaa niin katsojat olisivat tässä kohtaan miettineet, että mitä hittoa toi on vetänyt kun näkee tuollaisia juttuja. Mietin tätä tulevaa viikkoa ja haukon henkeäni. Jos reilu puol vuotta sitten joku ois sanonut, että sulle tapahtuu näitä ja näitä asioita, en todellakaan olisi uskonut. Elän elämäni parasta aikaa ja näyttäis siltä että lisää vaan on tulossa. Kuinka paljon yhdelle ihmisille voi tapahtua hyviä juttuja? Mun sydän pakahtuu tästä onnellisuuden määrästä, tästä riittäisi jaettavaksi muillekin. Sanotaan että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. En tiedä uskonko tohon, mutta siihen uskon että unelmat voi tod

Voi kauheeta. Nyt kannattaa heikompien sulkea silmät ja korvat. Mä julkaisin eilen kuvan IG:ssä, jossa syön kananmunaa ja kirjotin kuvatekstiksi tyyliin et hups, taas sitä syödään munaa, ei ollut musta vegaaniksi. Jep, heitin vähän kaksimielistä läppää mutta kuitenkaan en, sillä munista, siis kananmunista on tullut läppä meidän fitness ystävien kesken. Niitä meinaa menee ennen kisoja hirvittäviä määriä. Niitä syödään kuntosalin pukkarissa, metrossa, kotona, duunissa, festareilla..joka paikassa. "taas muna suussa", "omat munat mukana" jne. Kisojen jälkeen munia ei voi sietää silmissä ja menee monta viikkoa, että niitä pystyy taas syömään. Mä oon viettänyt paljon aikaa poikien kanssa. Mulla on 2 vuotta nuorempi pikkuveli kenen kanssa ollaan oltu ajoittain kuin paita ja perse. Ollaan asuttu yhdessä siis aikuisena, matkusteltu, lähetty festareille..ties mitä. Kyllä te tiedätte minkälaista läppää äijät heittää ja suurimman osan mun elämästä oon siis kuunnellut ja heittä

Ystäviä..niitä ei koskaan voi olla liikaa. Vaikka pidän itseäni sosiaallisena ihmisenä joka viihtyy ihmisten parissa ja tulee toimeen kaikkien kanssa niin uusien ystävien löytäminen ei ole ollut helppoa. Mun läheiset ystävät ovat kaikki ns. eri piireistä eikä meille ole muodostunut sellaista tyttöporukkaa joka tekisi vuosittain jotain kivaa yhdessä. Salaa olen kadehtinut niitä joilla sellainen porukka on. Haasteita aikuisiällä ystäväsuhteisiin tuo jokaisen omat työkuviot, lapset, seurustelut jne. Tuntuu kauhealta välillä sopia tapaamista kalenteri kädessä. Milloin tämä näin vaikeaksi meni?  Viime lauantaina mun teki mieli tosi paljon lähteä ulos tanssimaan. Kukaan mun ystävistä ei päässyt lähtemään mukaan, eri syihin vedoten. Olin ihan luovuttamassa, että sohvako mua kutsuukin. Ärsytti ja olin itsekkäästi vihainen, varsinkin lapsettomille ystäville, että eikö ne tajua etten mä pääse aina lähtemään ulos. Aika nopeesti ymmärsin ettei tässä nyt auta kiukuttelu ja muistin facebook-ryhmän

Mulla on aina ollut ikuinen kaipuu ulkomaille. Ehkä kun suonissa virtaa muutakin kuin suomi verta niin hinkuu tonne maailmalle. Reissusta kun palaan kotiin niin heti oon ollut suunnittelemassa uutta. Kaikista pahin shokki ja matkakuume ulkomaille oli Intian reissun jälkeen. Muistan kuinka heti kotiin päästyäni avasin läppärin ja selailin lentolippujen hintoja päästäkseni takaisin. Itkin monta päivää. Ahdisti olla täällä pimeessä kylmässä ja pinnallisessa Suomessa. Matkakuumeilu hiipui kun kisalavat alkoi kiilua silmissä. Pään täytti uusi urheillullinen ja terveellinen elämäntapa. 2 kertaa kävin Pariisissa kisaamassa, mutta ei se tuntunut siltä, että lähtisi reissuun ja ulkomaille vaan sitä oli niin kisapäissään, että ajatteli vain kisoja, asuja, rusketusta yms. Viimeksi olen siis ollut kunnon reissussa joulukuussa 2013. Olin nytkin suunnitellut seuraavia kisoja noin puolen vuoden päähän, dietinkin piti alkaa muutama viikko sitten. Mulle on jo aikasemminkin ehdotettu taukoa kisaamises

Harvoin seuraan tv:stä mitään tiettyä ohjelmaa. Kun olen yksin kotona, on tv päällä ihan muuten vaan. Parin päivän sisällä on korviin sattunut muutamasta ohjelmasta samantyyppinen huomio siitä kuinka suomalaiset eivät osaa ottaa kehuja vastaan. Kehut vaikka frendis hienoa paitaa niin vastaus siihen yleensä on; " ai tää vai, tää on jo vanha riepu". Itse myönnän että olen ihan sairaan huono ottaa kehuja vastaan. Kisojen jälkeen tuli paljon onnitteluita ja kehuja siitä kuinka upealta näytin. Suurimmaksi osaksi olen vastannut niihin, että kiitos mutta en ollut tyytyväinen kuntoon. Siis mikä hitto mua vaivaa? Miksi en voi vaan sanoa kiitos. Vähättelemällä toisen kehua joka aivan sata varmasti tulee ilman mitään taka-ajatuksia, dissaan päin naamaa vastaamalla takas noin. Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni. Suomalaisten suusta harvemmin kehuja kuulee. Vaikka sanotaan että me ollaan rehtiä kansaa niin miksi rehellinen kehu ja positiivinen palaute on niin vaikea sanoa. Se ei ole kuit

Kisoista on kohta 2 vkoa, Hui, miten aika menee nopeesti. Ihan tarkoituksella en kirjoittanut heti kisojen jälkeen mitään sillä tiesin, että olotilat heittelee niin laidasta laitaan kisojen jälkeisellä viikolla että päivästä riippuen olisi tekstistä tullut joko pelkkää hypetystä tai toisaalta olisin keskittynyt pelkkiin ongelmakohtiin itsessäni. Silloin vielä kun seurustelin, muistan kuinka exäni sanoi minulle, että aina ennen kisoja viikko-pari olen todella keskittynyt vaan itseeni. En huomannut itse käytöksessäni mitään sellaista, ihan normaalisti mielestäni arki pyöri. Toki viimeistelyviikolla tulee lisää menoja kun käy kasvohoidossa, sokeroinnissa yms. treenien lisäksi. Nyt huomasin kuinka oikeesti sitä vaa keskittyy itseensä sillä viikolla, kaikki ylimääräinen jää pois. Mulla oli jotenkin ihan veto poissa, joten sekin verotti entisestään. Treenit ei kulkenut ja pää meni sekasin siitä veden litkimisestä. Perjantaina oli rekisteröinti. Harmi että tänä vuonna oli käynyt kato kisaaj

Ei hitto! Mihin tää aika menee? 1 viikko jäljellä kisoihin. Tää matka on kyllä ollut sellasta vuoristorataa et huh huh! IG:ssä ja FB on tullut postailtua kuvia kun on ollu se hyvä fiilis ja lentänyt jossai ihme kisahuumassa, mutta sitten on ollut niitä päiviä kun ei ole suoraan sanottuna vittuakaan kiinnostanut! Anteeksi ruma kielenkäyttöni, mutta mitä sitä kaunistelemaan, kun tunne on ollut noin vahva. Ei ole ollut parisuhteessa helppo valmistaua kisoihin, eikä se kyllä ole helppoa sinkkunakaan. Molemmissa on ne omat ongelmansa. Päätin tosiaan, että helmikuun ajan olisi mies-blokki päällä. Noh, eihän se pitänyt.Yritys oli kyllä kova. Viime viikonloppuna tuli vedettyä sellanen määrä irttareita ja kaikkea muuta shittiä, että parempi sekottaa se pää sitten niillä miehillä kuin sortuu ruokiin ohi dietin. Mulla on tosi ihania ystäviä jotka on uskonut muhun ja tsemppannut mua, mutta silti on välillä ollut mieli ihan maassa. Joskus sitä tarvii vaan sen yhden tietyn ihmisen oikeat sanat ja t

Mun äiti on maailman paras! Tän varmaa kuulee jokaisen suusta ja nyt odotatte lukevanne jotain älytöntä hehkutusta siitä kuinka hän on minua rakastanut ehdoitta ja tukenut aina. Höpönhöpö. Meillä on ollut paljon vaikeita aikoja. Olen ollut teininä todella pahasti oireileva oikein kunnon pissis isolla P:llä. Meillä ei kotona paljon tunteista puhuttu tai niitä hyviä näytetty. Ovia kyllä paiskottiin ja kirosanoja lensi ilmoille. Anteeksi ei pyydetty koskaan. Siksi muutin pois kotoota jo 16-vuotiaana. Oli aika, kun emme puhuneet toisillemme varmaan kahteen vuoteen mitään. Olemme niin erilaisia. Ulkonäöllisesti en muistuta äitiäni ollenkaan. Joskus promohommia tehdessä, äiti on sattunut kävelemään ohi ja ollaan siinä vaihdettu kuulumiset. Kun olen maininnut työkavereille että se oli äitini, niin aina vastausksena on ollut;" te ette oo yhtään samannäköisiä. " Luonteenpiirteet on myös ihan äärilaidasta toiseen ja välillä oon miettinyt, varsinkin nuorempana että onkohan toi mun oik

Mikähän siinä on että joka kerta ennen kisoja tuun kipeeksi. Joko ravinto on niin yksipuolista ettei suojaa taudeilta tai sitten kyse on huonosta tuurista. En muista että mulla olisi koskaan aikasemmin ollut vatsatautia ja nyt reilu vuoden aikana ollut 3. Onkohan liikaa toivottu että kisoihin saisi joskus valmistautua ilman mitään huolia. Elämäähän tää on ja sitä ei voi ennustaa, mutta jotenkin sitä on nyt niin herkkänä tälle kaikelle että kyllä pistää itkettämään ja vituttamaan kun ei pääse treenaa ja saa taas olla huolissaan ehtiikö kuntoon vai ei. Olin viikonloppuna MP-messuilla töissä. Ilmastointi tai jokin viima siellä kävi kun olin ihan jäässä välillä. Maanantai illalla tuli oksettava olo ja olin satavarma et taas iski oksennustauti, onneksi ei. Kurkku on todella kipeä ja nielaseminen sattu aivan älyttömästi. Luonnollisesti olen tätä yrittänyt hoitaa; teetä, inkivääriä, superfoodeja. infrapunapussia ja saunomista. Puhumaan ei oikein pysty. Vaikeeta, mutta ehkä ihan hyvä oppi mul

Muistan kun sain ensimmäiset rintsikat. Ne oli vihreä-kukalliset ja ostettu seppälästä. Olin niin ylpeä niistä että laitoin tahalleen valkoisen t-paidan päälle, jotta kaikki näkisi varmasti että minulla on rintsikat..rinnat..olen kasvamassa naiseksi. Menkat ei ollut vielä alkanut niin tämä oli ensimmäinen "naiseuden" merkki. Teininä tuli korostettua rintoja pukeutumisessa. Miksi?- No ihan poikien takia. Pojilla hormoonit hyrrää ja alkaa tytöt kiinnostaa..ja silloin taidettiin elää tissi-aikaa Pamela Anderrsonin takia. Mulla on aina ollut suht isot rinnat, kuppikoko vaihdellut C-D:n välillä. On ollut aikoja kun haaveilin pienemmistä rinnoista. Kaupoissa monet kivan näköiset mallit olivat vain A-B-kupeille. Kun tulin raskaaksi, rinnat tietenkin paisuivat maidosta. Mulle oli itsestäänselvyys, että imetän. Se on luonnollista. Sitä varten rinnat on, niillä ruokitaan jälkeläisiä. Kaksi lasta imetettynä voitte kuvitella miltä ne tissit näyttää sen jälkeen. Oli aikoja jolloin ne häir

Se olisi aikalailla 4 vkoa kisoihin + viimeistelyvko. Kärsin viime viikonloppuna vähä motivaation puutteesta. Liian monta yötä tuli nukuttua vaan joku 4 tuntia. Liikaa kahvia ilmeisesti. Oon koukuttanut itseni siihen ja pahasti. Perjantaina pidin tankkauspäivän ja vedin sushi överit. Oli kyllä hyvää! Lauantaina kaverin synttäreillä tuli syötyä kakkua ja sunnuntaina repes ihan täysin koko homma. Söin aamupalaksi jogurttia johon heitin sekaan aivan liikaa toblerone-suklaata. Eikä se todellakaan siihen jäänyt. Käyttäydyin kuin joku narkkari, lisää piti saada ja ihan hulluna. Sokeri on kyllä pahin aine mitä voi vaan olla. Mietin jo että mikä hitto mua vaivaa kunnes alkuviikosta syy selvisi. Mikä siinä on että aina ennen kuukautisia tekee älyttömästi mieli suklaata? No mutta mieli on taas tasapainossa enkä anna yhden wknd mun kisoja pilata. Oon viime maaliskuun kisojen jälkeen treenannut oman pääni mukaan. Yhtään ohjeita en ole tuijotellut ja oikeestaan lämmiteltäessä juoksumatolla oon vast

Tuttuni mainosti facebookissa käyneensä fustra tunnilla ja kehui kovasti tykänneensä. Enempää ajattelematta otin yhteyttä Kiraan ja varasin itselleni näytetunnin. Mulla ei ollut oikeastaan mitään hajua mitä fustra on. Saavuin Eiran Idealfit kuntosalille ja siellä Kira otti minut iloisesti vastaan. Niin pirtsakka ja mukavan oloinen että tuli itselle tosi rento ja hyvä fiilis siitä että seuraavan reilu tunnin ajan olen hyvissä käsissä. Alkuun täyttelimme hieman papereita ja minusta otettiin 3 kuvaa; edestä, sivusta ja takaata. Sitten crosstrainerille ja normaalista poiketen siinä tuli olla ilman että piti tukea käsillä. Kira havainnoi kehoani ja korjasi asentoa. Eipä ole koskaan ennen ollut niin vaikeeta alkulämmittelyä kun joutu tekemään sen oikeasti oikeassa asennossa. Menimme toiseen huoneeseen, jossa Kira näytti aluksi liikkeet jotka tulisi tehdä. Ihan normaaleja perusliikkeitä, mutta oikean asennon kanssa, hups, vaikeutu huomattavasti. Mun on tosi vaikea pitää hartiat rentoina ja al

Ette voi uskoo kuinka paha olo mulle tuli tosta edellisestä blogitekstistä kun en saanut päättää sitä positiivisesti. Tuntu että mielen lisäksi kehokin reagoi, oksetti.  En yhtään ihmettele että ihmiset voivat pahoin niin henkisesti kuin fyysisesti jos elämänasenne on negatiivinen. Oon viime vuosina oppinut kuinka kannattaa poistaa kaikki negatiivista energiaa lietsovat tyypit elämästä. On tosi kuluttavaa ja raskasta hengailla sellaisten ihmisten parissa. Mä uskon ihmisten hyvyyteen ja rehellisyyteen. Lähtökohtaisesti siis. Se on sitten asia erikseen jos omalla käytöksellään sen luottamuksen menettää. Aika pitkälle myös ymmärrän ja joustan, mutta sitten kun on saanut tarpeeksi niin muuri on kyllä vedetty niin ylös ettei se taida sieltä laskea enää kyseisen tyypin kohdalla. Joku joskus sanoi mulle että uskon avulla ihminen nousee aamulla ylös sängystä. En tarkoita nyt uskoa jumalaan vaan uskoa parempaan, uskoa huomiseen, ihmisiin, elämään..vaikka tähtiin. Mun lapset on ollut surullisia

Juttelin tos joku aika sitten hyvän ystäväni kanssa ja kerroin kuinka oon saanut kuulla monen läheisen tai tuttavan epäilevän mun tämän hetkistä onnellisuutta ja hyvää oloa. Hän sanoi, että jos ei tuntisi mua, niin kyllä hänkin epäilisi ja kuulemma blogiteksteistä saa sellaisen kuvan, että mua ei hetkauta toi ero ollenkaan ja oon tosi kylmä ja tunteeton ihminen. Täytyy myöntää, että joo, ei hetkauta kyllä pätkän vertaa enään. Se ei tee musta silti tunteetonta. Se mikä tuntuu pahalta, on että lapset kärsii. Mulla on ollut nuoruudessa tosi rankkojakin aikoja. Oon ollut lähes koko yläasteen ajan masentunut. Pääsin yli siitä puhumalla, thank god, en koskaan ole sortunut mihinkään masennuslääkkeisiin. Tän kokemuksen myötä olen oppinut omat keinot selviytyä hankalista ajanjaksoista elämässä. Tämä muutti mua niin, että en anna minkään asian painaa mua alas. Toki hetkellisiä vitutuksia ja murheita on, en sitä kiellä mutta yritän aina vaikka kuinka surkeeta olisi niin löytää jotain positiivist