Tiesin heti kun silmäni tänään aamulla avasin klo 5:55, että tästä tulisi jotenkin synkkä päivä. Ihan kuin luontoäiti olisi halunnut tahalleen lisätä draaman tuntua tolla harmaalla ja sateisella säällä. Isänpäivä. Tänä aamuna me ei lasten kanssa kuiskailtu hiljaa keittiössä tekemässä aamupalaa. Tänä aamuna en kaiva kätköistä lahjaa aamupalapöytään. Tänä aamuna lapset ei hiivi hiljaa makuuhuoneeseen herättämään muka nukkuvaa isää. Monta vuotta on ollut tietty rutiini ja tapa toimia ja viettää juhlapäiviä, tuntuu nämä eron jälkeiset ensimmäiset juhlapäivät omituisilta, ehkä vähän eksynyt olo, ei tiedä miten päin olisi, millaisen uuden tavan ja ruutinin tässä nyt muodostaisi.
Mietin niitä kaikkia perheitä, jotka aloittivat aamun yhdessä. Vähän pakko, kun facebookki täytty sellaisista kuvista. Mietin niitä aikuisia jotka soittavat tänää isällensä. Mä en soita. Mulla ei ole isää. Tai no, onhan mulla, kaikilla on. Olen itse valinnut niin ettei ole..vai olenko?
Olen ollut n. 3-4-vuotias kun vanhemmat erosivat. Mulla ei ole yhtään muistikuvaa isästä asumassa meidän kanssa. Ensimmäinen muistikuva taitaa olla n. 5-vuotiaana luistelutreeneissä, kun isän piti tulla hakemaan meidät luokseen viikonlopuksi. Treeneistä ei meinaa tulla mitään, kun tuijotan vaan ovelle. Niin paljon odotin isän näkemistä. Treenit päätty ja siirrymme kahvilaan odottamaan. Syön lätkäkarkkeja, just niitä, oranssikääreisiä. En tiedä kauan odotimme, ikuisuudelta se tuntu, kunnes äiti sanoo että lähetään kotiin. Se tunne, kun kävelee pää painuksissa auton takapenkille istumaan ja mietti miksi? Miksi se ei tullut? Miksi se ei tykkää meistä? Ei puhelinsoittoa, ei selitystä, ei anteeksipyyntöä. Ne kerrat kun sitten olimme isän luona, leikimme ja juttelimme lähinnä hänen uuden puolisonsa kanssa. En muista tarkalleen miten vanha olen ollut, kun ajattelin että toi äijä valehtelee sanoessaan "rakastan sinua". Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän huomasin, että mä en tunne tota yhtään eikä se mua. Se on vaan joku mies jota kutsun isäksi. En ole koskaan voinut olla oma itseni hänen luonaan. Olen ollut aika hiljaa, enkä ole sanonut vastaan, omaa mielipidettä tms. Tämä muuttui kun odotin esikoistani. Varmaan raskaushormoonit sai mut sekasin ja ekaa kertaa uskalsin sanoa vastaan, kyseenalaistaa, suuttua ja kertoa oman mielipiteen. Aika pian toisen lapsen synnyttyä katkaisin välit. Minusta on turha vaatia säännöllistä yhteydenpitoa ja vielä saada siitä noottia kun näin ei tapahdu. Missä Hra on ollut silloin kun olisi pitänyt olla tapaamassa minua, ihan oikeuden määräyksestä. Olen sitä mieltä että ihmissuhteen tulee olla vastavuoroista. Se ottaa, mutta enemmän sen pitäisi antaa. Vanhempien tulisi olla kiinnostuneita lapsistaan, ovathan ne heidät maailmaan saattaneet.
Uskalsin vihdoinkin olla oma itseni. Ymmärsin ettei minun tarvitse pitää ihmissuhdetta yllä ihmiseen josta en tykkää ja jota en tunne, vain sen takia että hän on isäni. Lapsenomainen kaipuu isään oli poissa.
Onnea siis kaikille isille, jotka olette sen ansainneet. Niille, jotka olette läsnä, rakastatte, pidätte lupaukset, opastatte, kuuntelette, tuette, turvaatte, halaatte, pussaatte, riitelette ja pyydätte anteeksi. Niille jotka luette iltasadun, soitatte kuulumisia, viette uimaan, lintsille, treeneihin. Niille jotka uskaltaa nauraa, itkeä, puhua tunteistaan. Kippis ja pala kakkua teille!
( raakakakkua @rawafood )
Mietin niitä kaikkia perheitä, jotka aloittivat aamun yhdessä. Vähän pakko, kun facebookki täytty sellaisista kuvista. Mietin niitä aikuisia jotka soittavat tänää isällensä. Mä en soita. Mulla ei ole isää. Tai no, onhan mulla, kaikilla on. Olen itse valinnut niin ettei ole..vai olenko?
Olen ollut n. 3-4-vuotias kun vanhemmat erosivat. Mulla ei ole yhtään muistikuvaa isästä asumassa meidän kanssa. Ensimmäinen muistikuva taitaa olla n. 5-vuotiaana luistelutreeneissä, kun isän piti tulla hakemaan meidät luokseen viikonlopuksi. Treeneistä ei meinaa tulla mitään, kun tuijotan vaan ovelle. Niin paljon odotin isän näkemistä. Treenit päätty ja siirrymme kahvilaan odottamaan. Syön lätkäkarkkeja, just niitä, oranssikääreisiä. En tiedä kauan odotimme, ikuisuudelta se tuntu, kunnes äiti sanoo että lähetään kotiin. Se tunne, kun kävelee pää painuksissa auton takapenkille istumaan ja mietti miksi? Miksi se ei tullut? Miksi se ei tykkää meistä? Ei puhelinsoittoa, ei selitystä, ei anteeksipyyntöä. Ne kerrat kun sitten olimme isän luona, leikimme ja juttelimme lähinnä hänen uuden puolisonsa kanssa. En muista tarkalleen miten vanha olen ollut, kun ajattelin että toi äijä valehtelee sanoessaan "rakastan sinua". Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän huomasin, että mä en tunne tota yhtään eikä se mua. Se on vaan joku mies jota kutsun isäksi. En ole koskaan voinut olla oma itseni hänen luonaan. Olen ollut aika hiljaa, enkä ole sanonut vastaan, omaa mielipidettä tms. Tämä muuttui kun odotin esikoistani. Varmaan raskaushormoonit sai mut sekasin ja ekaa kertaa uskalsin sanoa vastaan, kyseenalaistaa, suuttua ja kertoa oman mielipiteen. Aika pian toisen lapsen synnyttyä katkaisin välit. Minusta on turha vaatia säännöllistä yhteydenpitoa ja vielä saada siitä noottia kun näin ei tapahdu. Missä Hra on ollut silloin kun olisi pitänyt olla tapaamassa minua, ihan oikeuden määräyksestä. Olen sitä mieltä että ihmissuhteen tulee olla vastavuoroista. Se ottaa, mutta enemmän sen pitäisi antaa. Vanhempien tulisi olla kiinnostuneita lapsistaan, ovathan ne heidät maailmaan saattaneet.
Uskalsin vihdoinkin olla oma itseni. Ymmärsin ettei minun tarvitse pitää ihmissuhdetta yllä ihmiseen josta en tykkää ja jota en tunne, vain sen takia että hän on isäni. Lapsenomainen kaipuu isään oli poissa.
Onnea siis kaikille isille, jotka olette sen ansainneet. Niille, jotka olette läsnä, rakastatte, pidätte lupaukset, opastatte, kuuntelette, tuette, turvaatte, halaatte, pussaatte, riitelette ja pyydätte anteeksi. Niille jotka luette iltasadun, soitatte kuulumisia, viette uimaan, lintsille, treeneihin. Niille jotka uskaltaa nauraa, itkeä, puhua tunteistaan. Kippis ja pala kakkua teille!
Kommentit
Lähetä kommentti