Muuttaminen on yleensä aika stressaavaa, mutta yksi hyvä puoli siinä ainakin on, tulee heitettyä kaikki turha tavara pois. Varsinkin kun muuttaa tällaiseen pieneen yksiöön, johon ei oikeesti mahdu kuin välttämätön. Hyvä syy muuten torjua kaikkia avustus yritykset läheisiltä, kun ovat tarjoamassa kaiken maailman kippoja ja kuppeja yms. Toisaalta tää on erittäin puhdistava kokemus myös. Ihminen tulee toimeen erittäin vähällä. Samalla kun heittää tavaraa pois, tuntuu että sitä mukaa vierii kivenmurikat selkätaakasta. Vaikka ei olisi mitään suurempaa draamaa taustalla, niin aina muutto merkitsee jonkun uuden ajanjakson alkua. Olen luonteeltani sellainen, että kyllästyn suht nopeasti. Ihmetyttää suuresti miksi kuitenkin olen elämäni aikana muuttanut tosi vähän. Tätähän kannattaisi tehdä uuseemmin, jos siitä seuraa vaan näin hyviä fiiliksiä ;).
Vanhaan asuntoon jäi vielä tavaraa mitä pitäisi yhdessä selvitellä. Ne ovat sellaisia mitä ei ehkä tarvitse joka päivä ja siksi jääneet lojumaan. Toinen osapuoli jotuu kuitenkin elämään siellä sekasorron ja muistojen keskellä ja minä itsekkäästi täältä uudesta kodista huutelen etten nyt ehdi kun oikeesti ei pätkän vertaa kiinnosta. Kuinka epäreilu olen!
Tiistaina sain itsestäni sen verran irti että päätin mennä käymään. Kävellessäni kohti vanhaa kotia tuntu kuin olisin palunnut jonnekin lapsuuden maisemiin. Reilu kuukausi tuntui yhtäkkiä vuosikymmeniltä. Kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita vilisi päässä, mutta en saanut yhdestäkään kiinni. Kroppa reagoi. Alan tuntea kipua ja mitä lähemmäksi pääsen sitä kovemmaksi tunne käy. Kurkkua puristaa. Alkaa itkettää. Ei itseni tai päättyneen suhteen takia vaan lapsien. Mietin, miltä heistä tuntuu olla puolet ajasta kodissa joka on ollut meidän perheen yhteinen koti. Kaikki muuten tuttua, paitsi äiti puuttuu.
Astun rappusia ylös. Ovessa ei lue enää mun nimeä. Avaan oven..tyhjää..hiljaista..kolkkoa.Tuntuu kuin olisin joku CSI-agentti, joka saapuu rikospaikalle ja yrittää päätellä ketä täällä asuu, mitä on tapahtunut, ollaanko täällä onnellisia. Jos noi seinät voisi puhua..Pakko tarkistaa joka huone. Miten jokin niin tuttu voi tuntuu niin vieraalta.
Tavaroita selatessa melkein kaikki päätyy roskiin niinkuin etukäteen jo tiesinkin. Ne ei sovi mun uuteen elämään. Hetki sitten nämä tavarat vielä kelpas, nyt ne on arvotonta saastetta, joka pilaa puhtaan minäni.
Vanhaan asuntoon jäi vielä tavaraa mitä pitäisi yhdessä selvitellä. Ne ovat sellaisia mitä ei ehkä tarvitse joka päivä ja siksi jääneet lojumaan. Toinen osapuoli jotuu kuitenkin elämään siellä sekasorron ja muistojen keskellä ja minä itsekkäästi täältä uudesta kodista huutelen etten nyt ehdi kun oikeesti ei pätkän vertaa kiinnosta. Kuinka epäreilu olen!
Tiistaina sain itsestäni sen verran irti että päätin mennä käymään. Kävellessäni kohti vanhaa kotia tuntu kuin olisin palunnut jonnekin lapsuuden maisemiin. Reilu kuukausi tuntui yhtäkkiä vuosikymmeniltä. Kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita vilisi päässä, mutta en saanut yhdestäkään kiinni. Kroppa reagoi. Alan tuntea kipua ja mitä lähemmäksi pääsen sitä kovemmaksi tunne käy. Kurkkua puristaa. Alkaa itkettää. Ei itseni tai päättyneen suhteen takia vaan lapsien. Mietin, miltä heistä tuntuu olla puolet ajasta kodissa joka on ollut meidän perheen yhteinen koti. Kaikki muuten tuttua, paitsi äiti puuttuu.
Astun rappusia ylös. Ovessa ei lue enää mun nimeä. Avaan oven..tyhjää..hiljaista..kolkkoa.Tuntuu kuin olisin joku CSI-agentti, joka saapuu rikospaikalle ja yrittää päätellä ketä täällä asuu, mitä on tapahtunut, ollaanko täällä onnellisia. Jos noi seinät voisi puhua..Pakko tarkistaa joka huone. Miten jokin niin tuttu voi tuntuu niin vieraalta.
Tavaroita selatessa melkein kaikki päätyy roskiin niinkuin etukäteen jo tiesinkin. Ne ei sovi mun uuteen elämään. Hetki sitten nämä tavarat vielä kelpas, nyt ne on arvotonta saastetta, joka pilaa puhtaan minäni.
Kommentit
Lähetä kommentti