Syksy 2015. Ero, koulu, kisavalmistelut, muutto. Huoli toimeentulosta ja lapsista. Kaikki päällä yhtäaikaan. En pystynyt antaa itestäni 100% mihinkään, vaan kaikki tekeminen jäi puolitiehen, siltä se ainakin tuntui. Todella stressaavaa aikaa ja ahdistus kasvoi sitä mukaan mitä enemmän huomasin kropan pistävän vastaan kun taas mieli olisi halunnut tehdä kaiken hyvin. Tunnemuisto jäi kehoon ja se nostaa päätään nyt.
Oon aina ihmetellyt miten jengi jaksaa painaa vuodesta toiseen niska limassa. Oonko vaan heikko vai arvostanko liikaa hyvää oloa niin henkisesti kuin fyysisesti etten aio repiä selkänahkaani.
Tällä hetkellä opiskelen itselleni uutta ammattia. Oon nuoruuteni ollut töissä kun muut ikäiseni samanaikaisesti olivat kuluttamassa koulunpenkkejä. Monen mutkan kautta aikuisiällä löysin sen mitä haluan tehdä "isona". Toisaalta olen niin tuuliviiri etten usko että olen ikinä valmis mutta suunta on nyt oikea.
Laitoin työkkäriin hakemuksen jossa perustelin hyvin miksi tarvitsen uuden ammatin ja olin aika varma että he myöntäisi minulle työttömyyskorvausta opiskelua varten. Näin oisin saanut rauhassa keskittyä lukemiseen, sillä sitä on paljon ja se ei ole mun vahvimpia puolia. (Tää suositus tuli myös koulun puolelta, heti ensimmäisenä päivänä opettaja sanoi että älkää tehkö töitä jos mahdollista, tutkinto on niin vaativa aikaan nähden.) Pieni pelko silti kyti etten tule myönteistä päätöstä saamaan, sillä olin vain joku nimi paperilla, kukaan työkkäristä ei ollut tavannut mua henkilökohtaisesti. Sieltä se sitten tuli; kielteinen päätös. Olen lähihoitaja joten en tarvitse uutta ammattia heidän mielestä. Kyllä, hoitajille töitä piisaa mutta se ei ole se työ mitä himoitsen. En suostu pelkän rahan takia enää mihinkään duuniin. Haluan tuntea palon, elämä on ihan liian lyhyt yhteenkään huonoon ja väkisellä pakotettuun päivään.
Tiedän että tälläinen elämänkatsomus saa monet raivon partaalle, myös oman lähipiirini. Täällä ollaan niin urakeskeisiä ja materialistisia ettei tällaista ajatusmaailmaa hyväksytä. Jämähdetään töihin mitä inhotaan, mutta kun se toimeentulo. Elämän pitäis olla kovaa työtä ja tuskaa, niin että eläkkeellä sitten voi nauttia. Mitäs jos ei selvii sinne saakka? Kuinka nautinnollista se elämä sitten olikaan kun ei osannut nauttia hetkestä vaan elänyt "sit ku" elämää.
Tää koulu on mulle todella tärkeä. Haluisin antaa itsestäni 100% tähän.. oikeestaan enemmänkin. Mutta töitä pitää tehdä, kiitos vaan kelalle 250€/kk opintotuesta. Aikaa pitäs jäädä lapsille, siis oikeesti olemalla läsnä heille. Parisuhteelle. Harrastuksille. Ystäville.
Kehosta nousee epätoivon tunne. Joka paikkaan sattuu ja olo on puolitehoinen. Unen määrä ei riitä, tunnit päivässä ei riitä. Teorian ja käytännön lisäksi opettelen ihan uutta kieltä, latinaa. Meidän tulee osata ulkoota mm. kaikki ihmiskehon lihakset, nivelet ja luut suomeksi sekä latinaksi, siis joka ikinen, ja voin sanoo että niitä on aika helkutin monta. Yksikin poissaolo päivä koulusta niin tipahtaa jo kärryiltä. Tahti on kova ja lukea tulisi kokoajan.
Vaikka yleensä osaan olla armollinen itselleni niin silti ahdistus jyllää kun tahtoisin olla paras koulussa. Jos en saa kiitettäviä niin olen epäonnistunut. Haluan, haluan haluan..mutta keho pistää vastaan. Tuntuu että mun pää räjähtää kaikesta uudesta tiedosta. Latinankieliset sanat vaan vilisee silmissä, unessa sekä valveilla.
Yritän pysyä positiivisena ja taistella tätä tunnetta vastaan, mutta tää tuntuu kumpuavan niin syvältä mun kehosta. Ilman tunne muistoa tää olisi normaalia kevyttä ahdistusta uudessa elämäntilanteessa. Muisto saa sen iskee muhun tuhat kertaa lujempaa.
Tänää taas meni koko päivä töissä Ruohonjuuressa. Sattumalta luokkakaverini tuli ostoksille aamusella ja heti "moin" jälkeen kysyi : "Koska sä oikein lepäät?" ..niinpä
Miinuksella ollaan mut jokin tässä hullunmyllyssä pitää mut elossa. Mutta siitä lisää ens kerralla..
Oon aina ihmetellyt miten jengi jaksaa painaa vuodesta toiseen niska limassa. Oonko vaan heikko vai arvostanko liikaa hyvää oloa niin henkisesti kuin fyysisesti etten aio repiä selkänahkaani.
Tällä hetkellä opiskelen itselleni uutta ammattia. Oon nuoruuteni ollut töissä kun muut ikäiseni samanaikaisesti olivat kuluttamassa koulunpenkkejä. Monen mutkan kautta aikuisiällä löysin sen mitä haluan tehdä "isona". Toisaalta olen niin tuuliviiri etten usko että olen ikinä valmis mutta suunta on nyt oikea.
Laitoin työkkäriin hakemuksen jossa perustelin hyvin miksi tarvitsen uuden ammatin ja olin aika varma että he myöntäisi minulle työttömyyskorvausta opiskelua varten. Näin oisin saanut rauhassa keskittyä lukemiseen, sillä sitä on paljon ja se ei ole mun vahvimpia puolia. (Tää suositus tuli myös koulun puolelta, heti ensimmäisenä päivänä opettaja sanoi että älkää tehkö töitä jos mahdollista, tutkinto on niin vaativa aikaan nähden.) Pieni pelko silti kyti etten tule myönteistä päätöstä saamaan, sillä olin vain joku nimi paperilla, kukaan työkkäristä ei ollut tavannut mua henkilökohtaisesti. Sieltä se sitten tuli; kielteinen päätös. Olen lähihoitaja joten en tarvitse uutta ammattia heidän mielestä. Kyllä, hoitajille töitä piisaa mutta se ei ole se työ mitä himoitsen. En suostu pelkän rahan takia enää mihinkään duuniin. Haluan tuntea palon, elämä on ihan liian lyhyt yhteenkään huonoon ja väkisellä pakotettuun päivään.
Tiedän että tälläinen elämänkatsomus saa monet raivon partaalle, myös oman lähipiirini. Täällä ollaan niin urakeskeisiä ja materialistisia ettei tällaista ajatusmaailmaa hyväksytä. Jämähdetään töihin mitä inhotaan, mutta kun se toimeentulo. Elämän pitäis olla kovaa työtä ja tuskaa, niin että eläkkeellä sitten voi nauttia. Mitäs jos ei selvii sinne saakka? Kuinka nautinnollista se elämä sitten olikaan kun ei osannut nauttia hetkestä vaan elänyt "sit ku" elämää.
Tää koulu on mulle todella tärkeä. Haluisin antaa itsestäni 100% tähän.. oikeestaan enemmänkin. Mutta töitä pitää tehdä, kiitos vaan kelalle 250€/kk opintotuesta. Aikaa pitäs jäädä lapsille, siis oikeesti olemalla läsnä heille. Parisuhteelle. Harrastuksille. Ystäville.
Kehosta nousee epätoivon tunne. Joka paikkaan sattuu ja olo on puolitehoinen. Unen määrä ei riitä, tunnit päivässä ei riitä. Teorian ja käytännön lisäksi opettelen ihan uutta kieltä, latinaa. Meidän tulee osata ulkoota mm. kaikki ihmiskehon lihakset, nivelet ja luut suomeksi sekä latinaksi, siis joka ikinen, ja voin sanoo että niitä on aika helkutin monta. Yksikin poissaolo päivä koulusta niin tipahtaa jo kärryiltä. Tahti on kova ja lukea tulisi kokoajan.
Vaikka yleensä osaan olla armollinen itselleni niin silti ahdistus jyllää kun tahtoisin olla paras koulussa. Jos en saa kiitettäviä niin olen epäonnistunut. Haluan, haluan haluan..mutta keho pistää vastaan. Tuntuu että mun pää räjähtää kaikesta uudesta tiedosta. Latinankieliset sanat vaan vilisee silmissä, unessa sekä valveilla.
Yritän pysyä positiivisena ja taistella tätä tunnetta vastaan, mutta tää tuntuu kumpuavan niin syvältä mun kehosta. Ilman tunne muistoa tää olisi normaalia kevyttä ahdistusta uudessa elämäntilanteessa. Muisto saa sen iskee muhun tuhat kertaa lujempaa.
Tänää taas meni koko päivä töissä Ruohonjuuressa. Sattumalta luokkakaverini tuli ostoksille aamusella ja heti "moin" jälkeen kysyi : "Koska sä oikein lepäät?" ..niinpä
Miinuksella ollaan mut jokin tässä hullunmyllyssä pitää mut elossa. Mutta siitä lisää ens kerralla..
Kommentit
Lähetä kommentti