Ahdistava Suomi

2 viikkoa sitten palasin Suomeen. Ahdisti jo Dameis kun vaihdettiin konetta mut tääl iski ihan järkky kultturishokki. En tiennyt miten päin olisin. Olin ihan pihalla ja pitkä matkustaminen myös väsytti. Katoin porukkaa tääl ja mietin että ei hitto miten ankee meno. Läheisten puhuessa mulle, en tajunnut mitään, pää oli ihan tyhjä. Tuntu kuin olisin ollut pelkkä kuori, typötyhjä sisältä. Paljon ihmisiä, kenelle olin luvannut aikaani. En vaa saanut itestäni irti että ois kiinnostanut nähä tai ees vastaa viesteihin. Tuntu että sydän itkee verta, enkä saa henkeä. 2 yötä ehin olla Stadis ku lähin RMJ:n duunii. Mietin miten jaksan täs olos, mut se menikin tosi iisisti. Ihmisiä joka puolella ja meteliä. Tuli jotenki turvallinen ja kotoisa olo, ihan ku Bangkokis. Takas stadii ja ahistus iski päälle. Treenaaminenki tuntu tosi oudolta. Sain kuulla haukut läheiseltä ihmiseltä kuinka oon huono äiti ja ihminen. Mietin, miks mä oon tääl ku ei tunnu hyvältä. Negatiivista energiaa niin paljon ilmassa. Sen oon vuoden aikana oppinut että mitään sellasta en tee mistä tulee paska olo. Spontaani hulluttelu hetki ystävän kanssa toi lämmön sisälleni. Hey, ehkä täs on vielä toivoa että viihdyn täällä taas. Kamat pakettiin ja matka jatku Provinssii töihin. Olin innoissani, sillä sain tehä duunia sellasen ihmisen kans kenen kaa kemiat natsaa. Lisäks messis oli pari jäbää ja se combo toimii aina. Jätkät o niin rentoja, ei pysty mimmit draamailee.

No mikä tääl Suomes sit niin ahdistaa? Tää ihmisten negatiivisuus ja valitaminen. 3 päivää kattelin yhtä tyyppiä, joka oli jokaikinen minuutti mela otsas. Joku herkempi ois varmaa ottanut itteensä ja antanu vaikuttaa fiilikseen. Mun kävi vaa sääliksi sitä. Mietin kuinka paljon se polttaa kynttilää siitä toisesta päästä. Päivästä toiseen kauhee stressi ja kireys, mitkä vaikutukset sillä on myös fyysisesti. Jengi oli ihan rikki pikku sateesta, festarit menee pilalle. OMG, asenne ja pukeutumiskysymys. Jos keskityt vaikka siihen että sulla on sun kaverit lähellä, hyvää musiikkia ja raikasta juomaa niin kuka huomaa ees mitään pientä sadetta.
Valitetaan, kun lisää ja enemmän pitää saada. Mikään ei riitä. Ei olla kiitollisia pienistä jutuista vaik ne on niitä kaikista parhaimpia asioita elämässä. Oikeesti, täällä Suomes on asiat todella hyvin.

Reissussa eksyttiin Phanganilla pienelle rannalle. Low season, rannat huusi tyhjyyttään. Perhe; pieni tyttö, äiti ja mummo piti hieronmapaikkaa pystyssä siinä. Olin varmasti ainoa asiakas sinä päivänä. Tunnin työstä 2,5€. Silti he tarjosivat meille banaania ja vettä. Siitä vähästä mitä heillä on niin  ollaan vielä valmiita antamaan muille. Taolla kerättiin rannalla simpukoita yhdessä paikallisten kanssa. Kuumaa ja kosteaa, aurinko paahtaa ja oot kyykyssä tunnista toiseen. Silti ei kuulu valitusta, ei huokailuja. Meillä ei ollut yhteistä kieltä muuta kuin eleet ja hymy. Ja sitä siellä riitti. Hymyä, lähimmäisten auttamista, small talkkia, kehuja. Mun päähän jäi lause iranilaisen miehen suusta, joka oli ollut Thaimaassa jo 10 kertaa: " Tänne palaa aina, sillä kaikki on vain yhtä hymyä täällä."
Maanantaiaamu ja vettä sataa. Mikä aihe taas monella kerää sitä melaa otsaan. Lähden ulos lasten kanssa kesävaatteissa. Lasten ekat sanat kadulle astuessa; "äiti, täällä sataa." Vastaan; " entäs sitten, ootteko sokerista?". Hymy leviää lasten huulille, kun huomaavat että ei tarvi välittää siitä vaan nautitaan kaikesta kivasta mitä päivä tuo tullessaan.
Pahin ahistus on hieman helpottanut. Se on selvä että Thaimaassa tulen viettää entistä enemmän aikaa, aina kun elämä täällä antaa myöten. Omalla esimerkillä aion katkaista negatiivisuuden kierteen meidän suvussa ja hiljaa toivon että suomalaisten asenteet elämää kohtaan muuttuisi positiivisemmaksi.