Tunnustelen luuria peiton alta. Liian kirkkaana näyttö välähtää ja huomaan silmät sikkurassa kellon näyttävän 6:54. TV pamahtaa päälle. Lapset käy keskustelua siitä mitä ohjelmaa tänä aamuna katsovat. Boss babyn ärsyttävän lässyttävät äänet alkaa pauhaa kajareissa.
Kurkkua kuristaa, oksettaa ja sattuu päähän. Tapaan opettajan klo 9 koululla. Tapaaminen on sovittu jo jokin aika sitten tarkoituksena keskustella kuinka jatkan opintoja kun työharjoittelu jäi nyt välistä. Silloin en vielä tiennyt että tulisin ajatuksissa näin pitkälle että päätän lopettaa opiskelut. Itsevarmana aion kohdata opettajan ja samalla helpottuneena siitä, että vihdoinkin sain tämän asian päätökseen, minkä kanssa olen tuskaillut jonkin aikaa.
Kävellessäni koulua kohti, hengitys kiihtyy ja mietin että, helvetti, jos nyt isket jonkun paniikkikohtauksen päälle. Onneksi sain rauhoitettua itseni ja vedän muutaman kerran oiken syvään henkeä.
Siinä me sitten istuttiin opettajan kanssa kasvotusten pöydän molemmin puolin. Kerroin mun kuulumisia viime viikoilta ja sen, että haluan lopettaa. Keskusteltiin mun tuntemuksista mm. klinikka- jaksosta. Edellisessä blogi tekstissä kerroin kuinka minusta tuntui että ryhmän henki oli muuttunut ja opettaja suosi ns. lemppareitaan. Olen varmastikin saattanut myös ylireagoida joissakin tilanteissa, sillä tunsin itseni haavoittuvaksi silloin, mutta kokemus ei ollut täysin omakohtainen, koska samoja fiiliksiä oli myös toisilla oppilailla. Olen toiminut paljon erilaisissa ryhmissä erilaisten ihmisten kanssa ja se nyt on vaa fakta, että oli se sitten koulu, työporukka tai valmennusryhmä, aina siellä on ohjaajilla ne suosikit. Niin se vaan menee ja tätä on turha kieltää. Tietenkään se ei saisi toiminnassa näkyä, mutta ihmisiä vain tässä ollaan. Ja sen verran kyllä koen omaavani ihmistuntemusta, että tunnistan kun joku ignooraa sut. ( Tähän aiheeseen liittyen tulossa myöhemmin tekstiä).
Näin jälkiviisaana olisin voinut tehdä monta juttua eritavalla opiskeluiden suhteen. Turha kuitenkaan jossitella. Asiat tapahtuvat syystä ja kaikella on jokin tarkoitus, myös tällä, vaikka en ihan vielä ole varma siitä, että mikä se oikein on.
Opettaja antoi mulle vielä mahdollisuuden. Rehellisesti, en olisi sitä toivonut koska nyt olen taas hukassa päässäni mitä aion tehdä, vaikka tarkoitus oli vähentää stressiä ja kaikkea epämiellyttävää nyt joksikin aikaan. Toisaalta tuntuu niin tyhmältä lopettaa kun on enään näin vähän jäljellä.
Ainiin, kiitos niistä ihanista tsemppi viesteistä joita sain viime kerralla. Oli lohduttavaa huomata kuinka se pahin kriitikko taisikin olla vain omassa päässäni. Sain aikaan mielenkiintoisia keskusteluja eri ihmisten kanssa liittyen päänsärkyyn, migreeniin, stressiin ja uupumiseen.
Pientä hymyä irtoo jo..se on toi aurinko =)
Kommentit
Lähetä kommentti